Avainsanat
Kakella, Makella ja Peralla on kaikilla potkukelkkoja valmistavat yritykset. Kaken firma vääntää potkurin jalaksia Peräseinäjärvellä, kun taas Maken yritys toimii Savon sydämessä. Pera teki jo vuosia sitten johtopäätöksensä, ja siirsi koko tuotantonsa Rääksvejelle Viroon. Kaken, Maken ja Peran yritykset kamppailevat ankarasti Suomen potkukelkkamarkkinoilla ja myös kansainvälisillä potkurien myyntikentillä väännetään kovasti näiden kolmen yrityksen kesken.
On vuosi 2025, kauan ei ole aikaa siihen siis. Kaken yrityksellä on alkanut menemään huonosti. Firma ei kannata. Suomeksi sanottuna koko pulju tekee persnettoa. Kake kutsuukin pääluottamusmiehen juttusilleen ja kertoo tilanteen. Onneksi on kuitenkin tullut paikallinen sopiminen, ja työehdoista voidaan joustaa, kun yrityksellä menee näin huonosti.
Pääluottamusmies kutsuu firman ammattiosaston koolle, ja kertoo ikävät terveiset. Firma on tappiollinen. Saavutetuista eduista pitää luopua. Työväki on apeaa, mutta eihän siinä muu auta, kun on asuntolainat ja kaikki. Parempi työ vähän huonommilla eduilla, kuin ei työtä laisinkaan.
Kaken firma saa paikallisella sopimisella kilpailuedun, ja sen myynti alkaa taas vetää. Markkinaosuuksia se saa lähinnä Maken yritykseltä. Maken firman talous sakkaa. Onneksi on kuitenkin tullut paikallinen sopiminen, ja työehdoista voidaan joustaa, kun yrityksellä menee huonosti. Make kutsuu pääluottamusmiehen juttusilleen ja kertoo tilanteen.
Pääluottamusmies kutsuu firman ammattiosaston koolle, ja kertoo ikävät terveiset. Firma on tappiollinen. Työväki on apeaa, mutta eihän siinä muu auta, kun on asuntolainat ja kaikki. Maken firmassa sovitaan luovuttavaksi joistakin saavutetuista eduista. Parempi työ vähän huonommilla eduilla, kuin ei työtä laisinkaan.
Maken firma saakin takaisin menettämiään markkinaosuuksia Kaken firman tuotteilta. Kaken yrityksellä alkaa mennä taas huonosti. Onneksi on kuitenkin tullut paikallinen sopiminen, ja työehdoista voidaan joustaa, kun yrityksellä kerta menee huonosti. Kake kutsuu pääluottamusmiehen juttusilleen ja kertoo tilanteen.
Pääluottamusmies kutsuu firman ammattiosaston koolle, ja kertoo ikävät terveiset. Firma on taas tappiollinen. Pitää luopua saavutetuista eduista. Työväki Kaken tehtailta on apeana, mutta eihän siinä muu auta, kun on asuntolainat ja kaikki. Parempi työ vähän huonommilla eduilla, kuin ei työtä laisinkaan.
Peran firman tuotanto on ollut koko ajan edullisempien työvoimakustannusten Virossa, ja sen tuotteet ovat pärjänneet koko ajan supistuvilla potkukelkkamarkkinoilla ihan kohtuullisesti. Potkukelkat nyt eivät vaan ole ihan kuuminta hottia trendien harjalla, ja Etelä-Suomessa on aika turha enää mistään talvesta puhua. Keski-Suomessakin potkurikausi alkaa olla jo aika lyhyt.
Mutta uuden paikallisen sopimuksen siivittämänä Kaken yritys saa taas nokan veden pinnan yläpuolelle ja entisen määrän potkureita markkinoille. Maken yritys alkaa tuottaa taas tappiota. Arvatkaapa miksi Make kutsuu tällä kertaa pääluottamusmiehen juttusilleen?
Jouni Martikaisen juttuja 
Nythän tässä on ajatus, että kakku ei kasva. Toki ihan kuin sanoit, ihan trendin aallonharjalla ei nyt tasapainoilla, mutta jospa innovoinnin kautta saataisiin tuoteta myös kesäkäyttöön (renkaat alle?)…
Kiitos Jani hyvästä kommentista. Tarina on tarkoituksella hyödykkeestä, jonka osalta hiljaiselo markkinoilla on todennäköistä. Halusin tuoda esille sitä, että kullakin toimialalla yksittäisten yritysten mahdollisesti toisia saman alan yrityksiä edullisemmat työehdot rikkovat niiden kilpailuneutraliteettia maan sisällä.
Ja rivien välissä pyrin ottamaan agendalle myös, että vaikka osaltaan työvoimakustannuksistakin aiheutuvat irtisanomiset tai jopa konkurssit ovat varmasti yksilö- ja alueellisenkin tason katastrofeja, niin kansantalouden kannalta ne voivat olla myös luovaa tuhoa, jossa näkymätön käsi siirtää tuotannontekijöitä paremmin kannattavaan tuotantoon.
Näinhän se menee. Jos kakku ei kasva tai jopa pienenee, niin silloin jaettavaa on vähemmän. Jos sinulla olisi 100 euroa laitettavana yritystoimintaan, niin laittaisitko sen nollatuottoiseen vaiko kannattavaan yritykseen? Luova tuho toimii, joskin aiheuttaa samalla (pakosta) tragedioita.
Ei nyt oikein aukea tämän tarinan moraali. Tarkoitatko siis, että nykyisten yritysten tuhoutuminen ja uusien jääminen syntymättä on parhaaksi ihmisille, jotka haluavat tehdä töitä? Eivätkö he voi siirtyä muihin yrityksiin, jos nykyinen työnantaja ei halua maksaa kilpailukykyistä palkkaa?
Jos tilanne taas on niin heikko, ettei vaihtoehtoista työtä ole tarjolla, luova tuho tarkoittaa, että yrityksen työntekijät jäävät työttömiksi. Onko muilta ihmisiltä kerätyillä verovaroilla eläminen siis arvokkaampaa ja suositeltavampaa kuin työnteko?
Kiitos kommentistasi Vesa. En tarinaa kirjoittaessa varminaisesti mitään moraalista näkökulmaa miettinyt. Halusin vain hämmentää keskustelua, jossa EK:n ja monelta muultakin suunnalta paikallista sopimista on rummutettu kovasti kaivattuna kehityksenä. Hämmentää sitä ainakin näillä ulottuvuuksilla:
1. Työehtosopimuksien alle menevät paikalliset sopimukset voivat joissakin tapauksissa vain pitkittää lopulta väistämätöntä yrityksen kuolemankierrettä. Kansantalouden kannalta pakon kautta tapahtuva työvoimaresussien uusiin työtehtäviin allokoituminen (=vanhat työt loppuvat, on pakko hakea uutta) voisi olla jopa parempi vaihtoehto, kuin hitaaseen kurjistumiseen tyytyminen.
Osa työvoimasta kuitenkin työskentelee niin, että työpaikka koetaan saavutettuna ja siihen tyydytään, ja näin ollen heikkenevätkään työehdot eivät välttämättä laukaise suurta poishakeutumista.
2. Yrityskohtaisesti työehdoilla kilpailu voi joissakin tapauksissa johtaa työehtojen heikkenemiseen myös niissä yrityksissä, jotka pystyisivät kannattavaan toimintaan alakohtaisten työehtosopimusten maailmassa.
3. Työehdoilla kilpailu voi johtaa toistuvaan kierteeseen, joka kierros kierrokselta heikentäisi työntekijöiden etuuksia.
Tähän kohtaan liittyen kirjoitat: ”Eivätkö he voi siirtyä muihin yrityksiin, jos nykyinen työnantaja ei halua maksaa kilpailukykyistä palkkaa?”
Kovien asiantuntijoiden ja huippuammattilaisten joukossa kilpailukykyisen palkan käsite on varmasti relevantti.
Merkittävä osa työvoimasta kuitenkin työskentelee tehtävissä / aloilla, joissa työpaikka saadaan, eikä niinkään valikoida lukuisten mahdollisuuksien joukosta. Tai ainakin näin monet työntekijät kokevat. Niihin tehtäviin palkataan tyypillisesti tasan työehtosopimuksen mukaisin ehdoin. Tulijoita voisi olla halvemmallakin.
Kovin halvalla työskentelemistä on ainakin viimevuosikymmenien perinteessä estetty laajalti länsimaissa. Jopa USA:ssa on määrätty minimipalkka. Suomessa minimipalkan määräytyminen on toistaiseksi tapahtunut työehtosopimusten ja niihin suhteutetun oikeuskäytännön kautta. Pitkälle menevä paikallinen sopiminen muuttaisi sitä tilannetta, jos työehtosopimukset eivät enää määrittäisikään alakohtaisia minimipalkkoja.
Se on toki lähes varmaa, että jos matalan tuottavuuden ja vähäisen osaamisen alojen palkat määräytyisivät markkinoilla, ne olisivat selvästi nykyistä alemmat. Tämä osa tarinastasi on totta.
Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti huono asia vaan balansointia kahden tekijän välillä. Mitä alempi palkkataso on, sitä herkemmin ihmisiä voidaan palkata töihin. Matalampi palkkataso siis tarkoittaa, että jotkut työssäkäyvät saavat vähemmän rahaa, mutta samalla useampi pääsee töihin ja työttömyyskorvausten ja muiden tukien tarve vähenee.
Suomella ei ole varaa pitää 10,3% työväestöstään työttöminä ja maksaa 280 000 ihmiselle työttömyyskorvauksia. Nyt ratkaisuna tarjotaan etuuksien jäädyttämistä kaikkein vähäosaisimmilta sekä pienempiä investointeja seuraavan sukupolven hyvinvointiin ja osaamiseen. Jos työttömät saataisiin pois tuilta edes suhteellisen matalapalkkaiseen työhön, olisi leikkaustarve murto-osa nykyisestä.
Kiitos Vesa aivan loistavasta toisesta kommentistasi. Olen nimittäin aivan samaa mieltä. Näkemykseni tosin on, että useissa voimassa olevissa työehtosopimuksissa alimmat palkat ovat jo TYÖNTEKIJÄLLE käteen jäävän palkan osalta niin pieniä, ettei niitä pienempi taso täällä vallitsevassa kuluttajien kustannustasossa ole OK. Ratkaisua tähän olen olen hakenut aiemmassa kirjoituksessani: https://jounimartikainen.wordpress.com/2013/02/16/rakenteellisen-tyottomyyden-pienentaminen/
Kuten aiemmassa kommentissani totesin, potkukelkkayritysten tarinaan ei ole mietitty erityistä moraalista näkökulmaa. Se on vahvaan yrityskohtaiseen työehtojen sopimisen liittyvien mahdollisten tapahtumaketjujen keskusteluun ottamista. En ole itse nähnyt esillä suomalaisten yritysten keskinäisen palkkakustannusten alhaisuudella kilpailun skenaarioita. Se mahdollisuus paikallisen sopimisen lisäämisessä mielestäni kuitenkin on.
Ajatuksesi progressiivisista sivukuluista kuulostaa fiksulta. Tosin ylipäänsä työnantajamaksut ovat järjetön mekanismi, joilla vaan pidetään kansaa pimennossa ja kurissa. Jos todellinen verotaso näkyisi palkkakuitissa, vallankumous olisi lähellä.
Hoitaisin saman muutoksen poistamalla ”työnantajan” eläkemaksun ja laittamalla koko 24% maksun työntekijän palkkakuitille. Palkkaa pitäisi tietysti nostaa vastaavasti. Samalla maksun voisi tehdä jonkun verran progressiiviseksi, joskin se voisi saavuttaa maksimitasonsa jo pian parin tuhannen euron yläpuolella.
Äitiysloma-ajan palkka pitäisi tietysti laittaa kokonaan Kelan maksettavaksi, mutta miesvaltaiset metalli- ja paperiliitot estävät tämän muutoksen.