Avainsanat

, , ,

Kun minä olin pieni poika, niin poliittisessa keskustelussa käytiin vakavalla naamalla debaattia siitä, kumpi on parempi talousjärjestelmä: suunnitelmatalous vai markkinatalous.

Nuoremmille tälle sivulle eksyville surffailijoille koko termi suunnitelmatalous voi olla vieras. Meitä lähinnä ollut suunnitelmatalous oli Neuvostoliitto, jossa tuotantoa, kulutusta ja investointeja ohjattiin keskitetysti johdetun suunnitelman mukaan ja tuotannon resurssit olivat yhteiskunnan. Muistini mukaan oppikirjojen mukaan Suomessa noudatettiin silloin sekatalousjärjestelmää, joka oli markkina- ja suunnitelmatalouksien välimuoto.

Neuvostoliitolle ja sen talousjärjestelmälle kävi niin kuin kävi ja suunnitelmataloutta noudatetaan valtiotasolla enää muutamassa kuriositeettivaltiossa. Suomessakaan ei enää käydä primetime-keskusteluja siitä olisiko optimaalinen Suomen talousjärjestelmä suunnitelmatalous. Paitsi, että käydään: kunnissa.

Valtio on Suomessa luopunut lähes täysin valtion omana työnä tehtävästä työstä, joka muodosti osaltaaan sitä takavuosikymmenten sekatalousjärjestelmämme suunnitelmatalouspuolta. Valtion omat koneet ja työvoima eivät rakenna tai kunnossapidä teitä eikä ajastaan jälkeen jääneiden valtion ikiomien maansiirtokoneiden työpanos enää ole valtion panos valtionapua saaviin vesihuoltohankkeisiin. Jos valtio tarvitsee työsuorituksia, niin yleensä valtio ostaa resurssia markkinoilta. Valtio toimii markkinataloudessa.

Kunnat ovat toista maata. Kunnissa 70-luvun sekatalousjärjestelmä on voimissaan. Julkisuudessa käydään vakavaa keskustelua siitä, miten autuaallista suunnitelmatalouden osuus on kunnissa. Ei toki sillä nimellä, että käytettäisiin termiä suunnitelmatalous.

Puhutaan kuntien oman tuotannon ulkoistamisista tapana siirtää viattomien kuntalaisten vähät varat inhoille kapitalisteille veroparatiiseihin saamatta kunnon vastinetta maksetuille hillittömille sopimushinnoille. Vastapainoksi esitetään kuinka yhteiskunta ihan itse tuotannon järjestämällä saa järjestettyä kaiken ihan varmasti paremmin ja halvemmalla, kuin mitä markkinoilta hankkimalla.

Niin, sehän se oli teorian mukaan suunnitelmatalouden yksi keskeinen hienous: hyödykkeiden, tarvittavien tavaroiden ja palveluiden, tuottaminen ilman, että riistäjäkapitalistit kahmivat niiden hinnoissa itselleen voittoa. Sama kaiku kuuluu, kun keskustellaan kuntapalveluiden järjestämisestä.

Kuntien teknisten toimien talonrakentamisen uudishankkeita kunnatkaan eivät kuitenkaan enää tee omana työnä. Vielä takavuosikymmeninä joissain kunnissa niinkin tehtiin. Mutta vaikkapa infrarakentamisessa nykyisinkin kunnan ihan itse kunnan omilla työtekijöillä ja maansiirtokoneilla rakentaminen ei ole mitenkään tavatonta. Rakennetun omaisuuden hoidon ja kunnossapidon osalta kunnan omin voimin tekeminen on valtavirtaa. Kunnissa uskotaan suunnitelmatalouteen.

Tekninen toimi on pieni sektori kuntien taloudessa, mutta sama vankkumaton usko toimintamalliin, jossa tuotantoa tehdään kunnan tai kuntayhtymän omana työnä vallitsee valtavirtana isomman rahan SOTE-sektorillakin. Viel’ elää vahvana maassamme usko suunnitelmatalouteen.