Avainsanat

Otsikon tarkoitus on olla raflaava. Sinällään vähäisen päättäjätuntemukseni perusteella minulle on muodostunut vahva mielikuva siitä, että ainakin lähes (ellei jopa lähes absoluuttisen) aina politiikan henkilöiden tavoitteena on aikaansaada päätöksenteolla yleistä hyvää. Yksityisen edun tavoitteluun poliittiseen päätöksentekojärjestelmään osallistuminen olisikin pääsääntöisesti aika onnettoman huono valinta verrattuna vaikkapa saman ajan käyttämiseen oman uran, yritystoiminnan tms. kehittämiseen.

Eli lähtökohtaisesti poliitikko pyrkii yleiseen hyvään. Siitä, mikä ennenkaikkea on yleistä hyvää, on toki poliittisen kentän eri laidoilla toisistaan poikkeavia painotuksia. Ihan oikealla laidalla ollaan usein sitä mieltä, että erityisen tärkeää hyvää on, ettei ihmisiä veroteta ihan mahdottomasti. Vasemmalla laidalla taas ollaan sitä mieltä, että erityisen tärkeää hyvää ovat hyvät palvelut ja hyvät tulonsiirrot niille, jotka syystä taikka toisesta eivät oikein muuten tienaa.

Kun talouskasvu on hyvää ja huoltosuhde OK, molemmat laidat voivat kohtuudella jakaa erityistä hyväänsä. Voidaan lanseerata uusia yhteiskunnan palveluita ja parantaa aiempia, sekä joskus jopa yhtä aikaa keventää verostusta ja lisätä tulonsiirtoja. Poliittinen kulttuurimme ja poliittisen järjestelmämme toimintatavat ovat rakentuneet näihin hyvien aikojen olosuhteisiin.

Mutta kun talouskasvu onkin nollissa ja päälle pukkaa kestävyysvajetta, hyvän jakamisen toimintamalli ei toimikkaan. Tai toimii aikansa. Voihan julkishallintoa pyörittää myös velaksi.

Kun talouskasvua ei ole ja yhteiskunnan huoltosuhde heikkenee, poliittisen päätöksentekojärjestelmän, joka koostuu yksittäisistä poliitikoista, pitäisikin tehdä päätöksiä, jotka tekevät yksittäisille äänestäjille pahaa. Ja se ei tunnu olevan hyväsydämisille poliitikoille helppoa. Mutta loputtomiin julkishallintoa ei voi rahoittaa velanottoa kasvattamallakaan. Velka on siirrettyä verotusta. Ja verotus on sitä, että niiltä, joilta voidaan ottaa, OTETAAN PAKOLLA RAHAA POIS, ja käytetään sitä yhteiskunnan palveluntuotantoon, investointeihin ja tulonsiirtoihin.

Ihmisistä tulonsiirtojen vastaanottajat ja palvelutuotannon suoritteita merkittävästi käyttävät ovat nettohyötyjiä suomalaisesta yhteiskuntamallista. Eli jos talouden tasapainoa haetaan menoja säästämällä, niin merkittävin säästöpotentiaali löytyy siitä, että OTETAAN POIS LAPSILTA, VANHUKSILTA, SAIRAILTA, VAMMAISILTA, KÖYHILTÄ, KULTTUURILTA jne.

Eli vallitsevissa olosuhteissa ollakseen hyvä talouspoliitikko, ja estääkseen yhteiskunnan ylivelkaantumisen, pitäisi tehdä jommalle kummalle tai molemmille ryhmälle pahoja ratkaisuja:

1. OTTAA nettomaksajilta PAKOLLA LISÄÄ RAHAA POIS kiristämällä verotusta

tai

2. OTTAA nettosaajilta LAPSILTA, VANHUKSILTA, SAIRAILTA, VAMMAISILTA, KÖYHILTÄ, KULTTUURILTA jne. POIS TULONSIIRTOJA JA PALVELUJA

se kolmas tie, eli velanoton lisäämisen mahdollisuus loppuu joka tapauksessa jossain vaiheessa. Ei varmaan toki vielä tällä vaalikaudella.

Jotkut ovat sitä mieltä, että edellä mainituista vaihtoehdoista numero yksi vain kurjistaa taloutta entistä enemmän. Itse kun en kansantaloustieteestä mitään ymmärrä, niin olen eri mieltä, ja pyytäisin viisaampia kertomaan, missä yleisesti tiedeyhteisössä hyväksytyissä tutkimuksissa osoitetaan vaikkapa palkkaverotuksen vaihteluvälillä 20-40%, että 40% palkkaverotus aikaansaa OSOITETUSTI heikomman talouselämän kehittymisen, kuin 20% palkkaverotus? Ymmärtääkseni verotuksella kerätty ei edes poistu kansantalouden kierrosta, vaan kohdetuu takaisin kiertoon yhteiskunnan tulonsiirtojen, palkkojen, hankintojen yms. kautta.

Saa nähdä, mitä valtionvarainministeriön tätä kirjoitettaessa salainen säästöpaketti pitää sisällään, ja miten poliitikot siihen reagoivat. Ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja ja ketkä huonoja.